Today we crossed the Guatemalan-Mexican border and are now in San Cristóbal de las Casas, a city and a municipality in the highlands of a Mexican state called Chiapas. So we arrived to the northernmost latino country in the hemisphere, before we continue to Los Angeles - a city stolen from Mexico, but that's another story.
As the bulk of our traveling lies behind us and we're able to look at the Central American part in retrospective, we're talking quite a lot about how did everything actually go. We'd both say that the Central American part turned out to be even better that we thought and hoped. As far as the safety issues are concerned there has been absolutely no problems, excluding the traffic, which belongs to a category of its own. We avoided taking unnecessary risks and thus faced none of them. We've surely talked to more than one hundred travelers and quite many of them have either experienced robberies and other nuisances personally or their fellow-travelers have done so.
Measuring the trip to Central America in terms of the journalistic goals we set to ourselves in Finland the outcome wasn't bad at all. So far we've interviewed the following people on tape: an American, who was studying in Oaxaca, Mexico, right before the uprising; the director of Casa Xalteva, a Spanish school and a community center for kids in Granada, Nicaragua; a Dutch woman behind an impressive social project which is taking place in the poor and notorious suburbs of León, Nicaragua; a Miskito Indian who moved from the Caribbean coast to the Pacific coast, learned Spanish, studied and gratuaded there, and who's active in the politics of the Miskito community; a militant FSLN member, who's part of the indigeneous Sutiaba tribe, a tribe whose language and traditions are facing extinction. With these five individuals we had in depth discussions which provided material that could be translated into a number of newspaper and/or other stories. Then there's the uncountable number of discussions with and stories from different people that would also deserve to be widely known - this is of course true to almost all trips which are a little longer.
We both were delighted to see that organizing interviews, meetings and discussions wasn't diffucult, although the practicies are somewhat different from those in Finland or Anglo-Saxon world. To illustrate, we contacted quite a number of very interesting Managuan organizations via email. That's the most common way of communicating between organizations and individuals nowadays - in the western world, that is -, and in Finland probably more than half of the organizations would've answered the very same day. That's not what happened in Nicaragua. Not only didn't we receive any responses from any of the organizations by mail, but in many cases the email addresses they themselves provided in their own websites didn't work or exist at all. Of course there's phone numbers, usually, but the thing was that the politically active people here are not (yet) nerds as much as their western collegues, who use internet all the time. Their communication channels here are, however, more active than they're in Finland. NGOs in general are working in a very impressive way. So we adopted to one of the local stategies of just talking to pretty much as many people as humanly possible and getting to know the right people through that.
Frankly, there has been a lot of surprises, too. One would think, including those who're not true believers of cultural relativism, that everything is so different in "different cultures", but now I beg to differ. Well, it's true that we're not in the midst of some cannibal tribe not yet to be found, something that really would separate boys from men, but in Central America, which is not that different from southern European countries. In the end of the day, people and cultures globally seem to have so much in common. Most of the people I know in Finland and elsewhere in Europe or North America are concerned with the same issues than the majority of the people I've talked to here: how to live your life in a way which respects other human beings and the environment, how to provide education to everyone, how to enjoy life, etc. And then we also have those who couldn't care less for respecting others or the environment, how to provide anything to anyone but yourself and so on and so forth. And most of those who'd like to consider themselves as a part of the former category are troubled by those who're happily in the latter one, every bit as much here as they're in Finland or other western countries. It's a flat-out misconception that all the people in the third world are having a deep feeling of solidarity towards one another - an impression which tends to be unfortunately persistent among European leftists. But you can sense the same atmosphere of confrontation between those with goals of solidarity and sustainability in human affairs and those with more short-sighted interests.
But there're also differences, no doubt. To start with an easy negative, it hasn't been pleasant to notice how many men look at women, even girls aboge the age of, well, too young. That special treatment is directed even more enthousiastically towards girls who're from Scandinavia, for instance, or just blonder than latinas. Meeri is a little darker-looking than most Finnish girls, but let me tell you, you would be mistaken to think that she's not getting those looks. I'm already used to it, and normally a vindictive look back, from my part (girls can't do much about it themselves), will do it. That, however, seems to mean "don't you look at my property" rather than "why don't you stop acting like a 13 years old kid who's a wannabe Sean William Scott from American Pie", which is more or less what I'd like to indicate. This is, of course, part of a much broader issue of women's rights that are a serious problem throughout the region.
Another one is the traffic. In Nicaragua our bus driver drove over a pig - not a big deal - and in Guatemala our minibus likewise finished a dog. So far we’ve enjoyed two rides, one in Caracas, the other in the highway between Managua and León, in which we ourselves were very close to a lethal car crash. These are unbelievable incidents, and I’d like to share one of them with you. This took place in the Managua-León highway. The driver in our fully crowded minibus thought that it was a good idea to accelerate roughly 35km over-speed and try to overtake a huge truck which was right in front of us. So far so good. There was, however, another sizable truck coming towards us from the opposite dicection. And to make the scene perfect, there was a minibus behind the truck that was coming towards us, too, and that minibus wanted to overtake the truck that was on its way as well. So, what happens? Our professional driver just accelerates as much as he can get out from the engine, and so does the minibus that’s coming towards us. Because this isn’t stupid enough the truck that we’re passing by starts to accelerate in order to make our move a little more challenging. Ultimately our minibus and the minibus coming towards us both manage to pass by the trucks, but it was really, really close. We almost touched each other, and both were driving more than 120 km/h. It was a matter of less than 0.5 seconds. Even a soft touch would’ve pushed both of us in the way of the trucks that both weighted more than 30 000 kg. In fairness to the drivers, they really are experienced and handling their vehicles like professionals. But in this case, ok in many cases, they really took a serious risk, and I could see it from the face of my driver. It simply was remarkably close.
A lot of people die from traffic accidents daily in Central America – accidents, that are nothing but a result of reckless and stupid driving. Relatively speaking there’re a lot more accidents here than anywhere in the EU, as far as I know. Most of the locals I talked to are very upset by that. But it just doesn’t seem to change, they would argue.
Then there've been a lot of positives as well. The first thing someone from northern Europe immediately observes is that people here don’t stay home as persistently as they do in Scandinavia. It’s normal to stay out, the market places are full, people are sitting and chatting in cafes, parks, in the streets, even in the traffic jams. Though that kind of social activeness sometimes bothers foreign travelers as they experience it intruding we both have enjoyed it, normally. It brings people closer to one another and you might still have the sense of intimacy with a stranger though there’re a lot of people around. A street full of hullabaloo then doesn't necessarily equal a lot of hurry, exhaustion and hecticness as it more often than not does in Finland. This also carries to other spheres of life. Grass-roots organizing - something which is a daily necessity under much more repressive governments than we westerners have used to - is very advanced here, and this’s so precisely because what I just described. In the cultural scene this means, for example, a lot of live music in restaurants, cafes and bars and a huge variety of street artists. All of this is something we’ve already began to take for granted and it feels cozy.
Unfortunately I haven't had the time to write to this blog in the past few weeks, but luckily Meeri has been more systematic. Again, if you don´t speak Finnish then just suck it up and feel guilty.
All the best,
Bruno.
lauantai 8. joulukuuta 2007
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Karjaturistina Guatemalassa
Me ollaan turvallisesti taalla Guatemalassa, Lago de Atitlanilla. Luonto on mahdottoman kaunis, ymparilla on vuoria ja solia, kuvankaunis jarvi ja pienia kylia, kahvi-ja maissiviljelmia ja koukeroisia vuoristoteita. Katuja varittaa mayjojen vaatteet ja koristukset. Aidit, jotka kantaa muutama viikkoisia vauvojaan selassaan.
Tama on hyvin turistisoitunut paikka, tuntuu valilla etta ihmiset ovat kyllastyneet toisiinsa puolin ja toisin turismin kaavan vain kaivertuessa syvemmalle tahan maahan. Koyhyys on vahvasti esilla, jonka nakee maya-intiaanien asuinoloista ja tyon maarasta. He ovat taalla melkein pelkastaan turismin varassa myyden omia kasitoitaan. Lapset tekee pitkaa paivaa, ja miesten ryhti on muuttunut yhdeksi isoksi kyttyraksi kannettuaan polttopuita ja muita raskaita kantamuksia. Antiguassa kadulla lastaan imettava aiti vietiin virkavallan saattamana pois muiden ihmisten silmista. Mieleeni tulee aika Intiassa, ja raskaiden aiheiden konkreettinen kohtaaminen ja kasittely.
Meilla on ollut Brunon kanssa antoisia keskusteluja paikallisesta poliittisesta tilanteesta ja ystavyyden kannalta voimakkaita yhdistavia kokemuksia. Bruno jaksaa olla koko ajan tukena vaikeissa ja surullisissakin tunteissa, mita taalla kohtaa tajutessa vallitsevan epatasa-arvon ja valinnanvapauden puutoksen.
Nicaragua jai taakse, aika siella antoi paljon ja maa oli kaikinpuolin kaunis ja ihmiset vastaanottavaisia ja ystavallisia. Tutustuimme viimeisena viikkona miskito-ja sutiava-intiaaniin, joiden kanssa tehtiin haastattelu ja kavimme tutustumassa myos heidan perheisiin. Sutiava-intiaanin kieli on katoamassa, sita puhuu enaa noin 3-5 ihmista. Teimme Leónissa myos jutun hollantilaisnaisesta, jolla oli vaikuttava katulapsiprojekti meneillaan.
Paadyimme Leónissa myos kiinnostavalle retkelle tulivuorelle, jolle kiivettiin ja laskettiin alas kelkoilla. Ymparilla oli vain mustaa kivea ja kraatereita joista tuli savua. Kaikkialla kauempana oli muita tulivuoria, erilaisia ja erivarisia, kasvillisuudella ja ilman, kuivia ja metsikkoisia. Yhden pienen vuoren kupeessa naytti olevan pieni nuotio, mutta se olikin kuuma savuava lahde.
Lopuksi, kun oltiin kannettu isoa puukelkkaa mukana ylos asti ja huipulle paastyamme hurautimme alas kelkoilla. Kelkalla pystyi menemaan 65km tunnissa mutta tuskin me ihan niin lujaa mentiin, vaikka yritettiin. Valilla kelkka kipsahti nurin, mutta oli helppo jatkaa matkaa. Oli mahtavaa nahda aktiivinen tulivuori ihan lahelta ja patikoida kivelta kivelle huipulle asti.
Vapisen jo ajatuksesta palata Suomeen, tiedan etta masennun ja olen toimettomana, kylmyys vetaa multa mielen alas ja maton alta. En olisi ennen uskonut etta kylmalla on niin suuri vaikutus muhun, ennen kuin saavuttiin Guatemalaan ja asteet putosi kymmenella vuoristojen takia. Taalla sita nytkin kirjoitellaan ilta kahdeksalta pitkissa housuissa, kolme paitaa paallekkain ja kaulahuivi ja silti viluttaa. Antiguassa oli viela kylmempi, ja huomasin miten olin artanyt ja huolestunut ja tuhlasin ajatteluani lammittelemiseen. Mulla on tosiaan erilainen kylmyydensietokyky kuin muilla, silla Bruno on T-paidassa ja shortseissa.
Riikka on hommanut meille asunnon Tampereelta ja menee katsomaan sita ensi lauantaina. Me odotellaan innolla vastausta. Se on yliopiston lahella ja vuokra on vain 500 e kaksiosta. Paasemme muuttamaan siis luultavasti pikemmiten palattuamme ja Bruno paasee aherruksen pariin. Itse aloitan lukemisen paasykokeisiin, kuvajournalismiin tai maantietooon, ja etsin ehka tyota esim. valokuvaamosta.
Valokuvaus on sujunut kohtalaisesti, tilanteiden mukaan. Monet ihmiset eivat siita pida tai pyytavat rahaa jos pyydan luvan. Valilla olen turhautunut, ja yritan keksia parempia lahestymistapoja mutta mikapa muuttaisi turismin vaikutuksia, kun ulkomaalaiset rapsivat kuvia sinne tanne ja rikkovat yksityisyyden ja reiluuden rajoja. Silta tuntuu myos itse kuvatessa. Paljon oisi kuvattavaa ja tutkittavaa, mutta taidoissa olisi parantamista ja kameran objektiivissa. Olen onnellinen naista kokemuksista ja niihin liittyvista kuvista, ja toivon saavani nayttelyn kasattua ensi vuonna. Muistelen valilla Intiaa kuvaamisen kannalta helpommin lahestyttavampana.
Espanja sujunee, ihan hyvin. Ei ihan viela puhuessa, mutta ymmarran kylla suurimman osan keskusteluista. Nautin siita kielesta valtavasti ja motivaatiota on oppia ja kuunnella. Meilla ei ole oikein enaa aikaa kielikouluihin, yritan pantata aikaisempia muistiinpanoja Granadasta. Huomenna tai ylihuomenna mennaan lomalle Meksikoon Chiapasiin ja Tyynellemerelle. Suunnitelmissa on opiskella espanjaa itsenaisesti,viettaa viela muutama lomapaiva lammossa, purkaa haastattelut ja koota kuvat ja artikkelit. Viela on aikaa ehka myos uudelle jutulle.
Me voidaan kummatkin oikein hyvin, ja ollaan matkan kulkiessa eteenpain arvostettu enemman mahdollisuutta olla taalla yhdessa. Meilla tosiaan on ollut aikaa toisille ja myos omaa rauhaa katsella ymparille. Itse olen taman matkan jalkeen vahvemmin kestavan kehityksen, luontoa suojelevan ja ihmisten tasa-arvoa ajavan, yhteisollisemman ja oikeudenmukaisemman maailman puolella. Omissa elamantavoissani ja laiskuudessani on paljon varaa muutokselle, ja toivon, etta voin tehda tulevalla tyollani jotain ylla olevien tavoitteiden puolesta. Samanmielisyyden loytaminen taalta, kuten muualtakin, kertoo mahdollisuudesta yhdistaytya.
-Meeri
Tama on hyvin turistisoitunut paikka, tuntuu valilla etta ihmiset ovat kyllastyneet toisiinsa puolin ja toisin turismin kaavan vain kaivertuessa syvemmalle tahan maahan. Koyhyys on vahvasti esilla, jonka nakee maya-intiaanien asuinoloista ja tyon maarasta. He ovat taalla melkein pelkastaan turismin varassa myyden omia kasitoitaan. Lapset tekee pitkaa paivaa, ja miesten ryhti on muuttunut yhdeksi isoksi kyttyraksi kannettuaan polttopuita ja muita raskaita kantamuksia. Antiguassa kadulla lastaan imettava aiti vietiin virkavallan saattamana pois muiden ihmisten silmista. Mieleeni tulee aika Intiassa, ja raskaiden aiheiden konkreettinen kohtaaminen ja kasittely.
Meilla on ollut Brunon kanssa antoisia keskusteluja paikallisesta poliittisesta tilanteesta ja ystavyyden kannalta voimakkaita yhdistavia kokemuksia. Bruno jaksaa olla koko ajan tukena vaikeissa ja surullisissakin tunteissa, mita taalla kohtaa tajutessa vallitsevan epatasa-arvon ja valinnanvapauden puutoksen.
Nicaragua jai taakse, aika siella antoi paljon ja maa oli kaikinpuolin kaunis ja ihmiset vastaanottavaisia ja ystavallisia. Tutustuimme viimeisena viikkona miskito-ja sutiava-intiaaniin, joiden kanssa tehtiin haastattelu ja kavimme tutustumassa myos heidan perheisiin. Sutiava-intiaanin kieli on katoamassa, sita puhuu enaa noin 3-5 ihmista. Teimme Leónissa myos jutun hollantilaisnaisesta, jolla oli vaikuttava katulapsiprojekti meneillaan.
Paadyimme Leónissa myos kiinnostavalle retkelle tulivuorelle, jolle kiivettiin ja laskettiin alas kelkoilla. Ymparilla oli vain mustaa kivea ja kraatereita joista tuli savua. Kaikkialla kauempana oli muita tulivuoria, erilaisia ja erivarisia, kasvillisuudella ja ilman, kuivia ja metsikkoisia. Yhden pienen vuoren kupeessa naytti olevan pieni nuotio, mutta se olikin kuuma savuava lahde.
Lopuksi, kun oltiin kannettu isoa puukelkkaa mukana ylos asti ja huipulle paastyamme hurautimme alas kelkoilla. Kelkalla pystyi menemaan 65km tunnissa mutta tuskin me ihan niin lujaa mentiin, vaikka yritettiin. Valilla kelkka kipsahti nurin, mutta oli helppo jatkaa matkaa. Oli mahtavaa nahda aktiivinen tulivuori ihan lahelta ja patikoida kivelta kivelle huipulle asti.
Vapisen jo ajatuksesta palata Suomeen, tiedan etta masennun ja olen toimettomana, kylmyys vetaa multa mielen alas ja maton alta. En olisi ennen uskonut etta kylmalla on niin suuri vaikutus muhun, ennen kuin saavuttiin Guatemalaan ja asteet putosi kymmenella vuoristojen takia. Taalla sita nytkin kirjoitellaan ilta kahdeksalta pitkissa housuissa, kolme paitaa paallekkain ja kaulahuivi ja silti viluttaa. Antiguassa oli viela kylmempi, ja huomasin miten olin artanyt ja huolestunut ja tuhlasin ajatteluani lammittelemiseen. Mulla on tosiaan erilainen kylmyydensietokyky kuin muilla, silla Bruno on T-paidassa ja shortseissa.
Riikka on hommanut meille asunnon Tampereelta ja menee katsomaan sita ensi lauantaina. Me odotellaan innolla vastausta. Se on yliopiston lahella ja vuokra on vain 500 e kaksiosta. Paasemme muuttamaan siis luultavasti pikemmiten palattuamme ja Bruno paasee aherruksen pariin. Itse aloitan lukemisen paasykokeisiin, kuvajournalismiin tai maantietooon, ja etsin ehka tyota esim. valokuvaamosta.
Valokuvaus on sujunut kohtalaisesti, tilanteiden mukaan. Monet ihmiset eivat siita pida tai pyytavat rahaa jos pyydan luvan. Valilla olen turhautunut, ja yritan keksia parempia lahestymistapoja mutta mikapa muuttaisi turismin vaikutuksia, kun ulkomaalaiset rapsivat kuvia sinne tanne ja rikkovat yksityisyyden ja reiluuden rajoja. Silta tuntuu myos itse kuvatessa. Paljon oisi kuvattavaa ja tutkittavaa, mutta taidoissa olisi parantamista ja kameran objektiivissa. Olen onnellinen naista kokemuksista ja niihin liittyvista kuvista, ja toivon saavani nayttelyn kasattua ensi vuonna. Muistelen valilla Intiaa kuvaamisen kannalta helpommin lahestyttavampana.
Espanja sujunee, ihan hyvin. Ei ihan viela puhuessa, mutta ymmarran kylla suurimman osan keskusteluista. Nautin siita kielesta valtavasti ja motivaatiota on oppia ja kuunnella. Meilla ei ole oikein enaa aikaa kielikouluihin, yritan pantata aikaisempia muistiinpanoja Granadasta. Huomenna tai ylihuomenna mennaan lomalle Meksikoon Chiapasiin ja Tyynellemerelle. Suunnitelmissa on opiskella espanjaa itsenaisesti,viettaa viela muutama lomapaiva lammossa, purkaa haastattelut ja koota kuvat ja artikkelit. Viela on aikaa ehka myos uudelle jutulle.
Me voidaan kummatkin oikein hyvin, ja ollaan matkan kulkiessa eteenpain arvostettu enemman mahdollisuutta olla taalla yhdessa. Meilla tosiaan on ollut aikaa toisille ja myos omaa rauhaa katsella ymparille. Itse olen taman matkan jalkeen vahvemmin kestavan kehityksen, luontoa suojelevan ja ihmisten tasa-arvoa ajavan, yhteisollisemman ja oikeudenmukaisemman maailman puolella. Omissa elamantavoissani ja laiskuudessani on paljon varaa muutokselle, ja toivon, etta voin tehda tulevalla tyollani jotain ylla olevien tavoitteiden puolesta. Samanmielisyyden loytaminen taalta, kuten muualtakin, kertoo mahdollisuudesta yhdistaytya.
-Meeri
tiistai 13. marraskuuta 2007
Isla de Ometepe ja muutama miete Jokelassa tapahtuneesta.
Olemme Isla de Ometepella Lago de Nicaraguassa. Kielikoulu Granadassa loppui viime viikolla ja saimme irti paljon opetuksesta. Ymmarran melkein kaiken mita ymparilla puhutaan, mutta omiin monimutkaisiin lauseisiin tarvitsen viela vahan rohkeutta ja tietoa lisaa. Tapasimme kielikoulussa myos kaksi kanadalaista, joiden kanssa matkustamme nyt taalla saarella. Toinen on elakkeelle jaanyt mies, vanha opettaja. Ja toinen todella mukava ymparistoihminen, alle kolmenkymmenen. Tullaan todella hyvin toimeen. Vietettiin toissapaiva ja eilinen todella kauniilla rannalla Tyynenmeren puolella, aallot olivat hurjia, muttei onneksi virtauksia ollut. Nahtiin myos delfiineja uidessa, ja paljon kaloja. Bruno on myos aikamoinen aaltomestari.
Nyt ollaan siis saarella, jossa on yhteensa noin 45 000 asukasta ja kaksi suurta tulivuorta. Ihmiset ovat paljon ystavallisempia ja yovymme mukavan perheen luona, jotka pitavat pienta hostellia. On mukavaa tukea heidan pienta bisnestaan, perhe vaikuttaa vahalla rahalla toimeentulevilta. Ollaan kyllastytty amerikkalaisten omistamiin kaupunkihostelleihin, joissa he kayttavat paikallisia halpatyovoimana. Ulkomaalaisten omistamat kiinteistot ja niista johtuva kilpailu nostavat talojen ja tonttien hintaa niin korkeiksi, ettei paikallisilla ole varaa ostaa enaa taloa omasta maastaan.
Taalla saarella voin ottaa valokuvia paljon paremmin, ja ymparisto vaikuttaa enemman vastaanottavaisemalta kuin Granadassa. Ihmiset tuntuvat avulialta ja tulevat juttelemaan kadulla. Kadut on myos taynna hevosia, lehmia, kanoja, koiria ja possuja. Paasen varmaan jossain vaiheessa hepan selkaan. Tanaan pitelin kesya papukaijaa kadessa. Loysin sen perheen takapihalta. Meilla ois tarkoitus menna loppuviikosta luomutilalle vapaaehtoisiksi, ja tehdaan ehka haastattelu siita.
Kiitos aidille viela ajatuksistasi Jokelan murhista. Kirjoitat niin viisaasti. Kaikki lauseistasi ovat todella tarkeita huomioita, ja luulen, etta itse kukin Suomessa on alkanut miettimaan yha syvemmin ja vakavammin kodin ja koulun merkitysta kasvatuksessa. Televisiosta ja tietokoneista on tullut itsestaanselvyyksia, niiden kayttoaika on harvoin rajoitettu ja niista tehdaan sosiaalisia virikkeita oikeiden elavien ihmisten tai elainten tilalle. Se tuntuu niin vieraalta ja surulliselta, kuinka helppoa niilla muun maailman korvaaminen on, ja nykypaivana jopa luonnollista. Itse muistan kun mua koulukiusattiin kuudennella ja pelasin tietokonepeleja ylakerran pikkuhuoneessa. Aika kului nopeammin ja pelien pelaaminen tuntui vuorovaikutukselliselta. Pelaaminen oli huono korvike ystaville, mutta korvike kuitenkin, ja sen arvo kasvoi pelatessani enemman. Kun peli reagoi pelaajan tekemiin siirtoihin ja ajatuksiin, se muuttuu todellisuuden simulaatioksi. Pelien vaaristyneet ja vakivaltaiset maailmat muuttavat kayttaytymis- ja ajatusmalleja. Luonnolliset pelot, mita lapsi tuntee katsoessaan aseita, tappamista, kiduttamista ja kaikenlaista vakivaltaa, katoavat niihin tottuessa, ja pelin mahdollistaessa voittaa nuo pelot, lapsi osaa kayttaa valtaa itsessaan luonnollisia olotiloja, kuten pelkoa, vastaan. Puhuimme juuri Brunon kanssa, kuinka pelit ovat osa kulttuuriamme, ne kertovat tasa-arvottomasta ja heikoimpia syrjivasta yhteiskunnastamme. Pelien maailmat oikeutetaan tata vaarytta vastaan taistelemalla, kuten virkavalta tappaa rikollisia tai "terroristeja", tai ihmiset tappavat orkkeja tai muita vihollisia. Vakivaltapeleissa lapselle tarjotaan tarjottimella vaihvihkaa moraalinen oikea ja vaara, joka perustuu luonnottomaan ja sairaaseen vallanjakoon hyvien ja pahojen valille. Jokelan tappaja oli kuulemma koulukiusattu, luultavasti juuri sen takia syrjaytynyt, ja tahtoi elimoinoida epasopivat, eli "vaarat" tai "pahat" pois maailmasta. Han oli valmis kuolemaan asiansa puolesta hyvana ja oikeana, tajuamatta olleensa muiden silmissa kaikkea muuta. Henkinen vakivalta, mita haneen luultavasti kohdistettiin, purkautui aarimmilleen vietyna vallantunteena, kostona ja halveksuntana.
Kirjoitan loppuviikosta lisaa, lahdemme kiertamaan saarta ja valloitamme vuoret, lassoamme hevoset ja siita ensi kerralla enemman.
-Meeri
Nyt ollaan siis saarella, jossa on yhteensa noin 45 000 asukasta ja kaksi suurta tulivuorta. Ihmiset ovat paljon ystavallisempia ja yovymme mukavan perheen luona, jotka pitavat pienta hostellia. On mukavaa tukea heidan pienta bisnestaan, perhe vaikuttaa vahalla rahalla toimeentulevilta. Ollaan kyllastytty amerikkalaisten omistamiin kaupunkihostelleihin, joissa he kayttavat paikallisia halpatyovoimana. Ulkomaalaisten omistamat kiinteistot ja niista johtuva kilpailu nostavat talojen ja tonttien hintaa niin korkeiksi, ettei paikallisilla ole varaa ostaa enaa taloa omasta maastaan.
Taalla saarella voin ottaa valokuvia paljon paremmin, ja ymparisto vaikuttaa enemman vastaanottavaisemalta kuin Granadassa. Ihmiset tuntuvat avulialta ja tulevat juttelemaan kadulla. Kadut on myos taynna hevosia, lehmia, kanoja, koiria ja possuja. Paasen varmaan jossain vaiheessa hepan selkaan. Tanaan pitelin kesya papukaijaa kadessa. Loysin sen perheen takapihalta. Meilla ois tarkoitus menna loppuviikosta luomutilalle vapaaehtoisiksi, ja tehdaan ehka haastattelu siita.
Kiitos aidille viela ajatuksistasi Jokelan murhista. Kirjoitat niin viisaasti. Kaikki lauseistasi ovat todella tarkeita huomioita, ja luulen, etta itse kukin Suomessa on alkanut miettimaan yha syvemmin ja vakavammin kodin ja koulun merkitysta kasvatuksessa. Televisiosta ja tietokoneista on tullut itsestaanselvyyksia, niiden kayttoaika on harvoin rajoitettu ja niista tehdaan sosiaalisia virikkeita oikeiden elavien ihmisten tai elainten tilalle. Se tuntuu niin vieraalta ja surulliselta, kuinka helppoa niilla muun maailman korvaaminen on, ja nykypaivana jopa luonnollista. Itse muistan kun mua koulukiusattiin kuudennella ja pelasin tietokonepeleja ylakerran pikkuhuoneessa. Aika kului nopeammin ja pelien pelaaminen tuntui vuorovaikutukselliselta. Pelaaminen oli huono korvike ystaville, mutta korvike kuitenkin, ja sen arvo kasvoi pelatessani enemman. Kun peli reagoi pelaajan tekemiin siirtoihin ja ajatuksiin, se muuttuu todellisuuden simulaatioksi. Pelien vaaristyneet ja vakivaltaiset maailmat muuttavat kayttaytymis- ja ajatusmalleja. Luonnolliset pelot, mita lapsi tuntee katsoessaan aseita, tappamista, kiduttamista ja kaikenlaista vakivaltaa, katoavat niihin tottuessa, ja pelin mahdollistaessa voittaa nuo pelot, lapsi osaa kayttaa valtaa itsessaan luonnollisia olotiloja, kuten pelkoa, vastaan. Puhuimme juuri Brunon kanssa, kuinka pelit ovat osa kulttuuriamme, ne kertovat tasa-arvottomasta ja heikoimpia syrjivasta yhteiskunnastamme. Pelien maailmat oikeutetaan tata vaarytta vastaan taistelemalla, kuten virkavalta tappaa rikollisia tai "terroristeja", tai ihmiset tappavat orkkeja tai muita vihollisia. Vakivaltapeleissa lapselle tarjotaan tarjottimella vaihvihkaa moraalinen oikea ja vaara, joka perustuu luonnottomaan ja sairaaseen vallanjakoon hyvien ja pahojen valille. Jokelan tappaja oli kuulemma koulukiusattu, luultavasti juuri sen takia syrjaytynyt, ja tahtoi elimoinoida epasopivat, eli "vaarat" tai "pahat" pois maailmasta. Han oli valmis kuolemaan asiansa puolesta hyvana ja oikeana, tajuamatta olleensa muiden silmissa kaikkea muuta. Henkinen vakivalta, mita haneen luultavasti kohdistettiin, purkautui aarimmilleen vietyna vallantunteena, kostona ja halveksuntana.
Kirjoitan loppuviikosta lisaa, lahdemme kiertamaan saarta ja valloitamme vuoret, lassoamme hevoset ja siita ensi kerralla enemman.
-Meeri
maanantai 5. marraskuuta 2007
Granadan tunnelmia ja pohdintoja Guatemalasta.
Taalla kaikki on loistavasti, ollaan Nicaraguassa Granadassa, jossa ollaan oltu jo kaksi viikkoa. Taalla on kotoinen tunnelma, ja kavellen paasee joka paikkaan, kuhan muistaa katsoa eteensa etten tipahda koloon. Hevoset syo ruohoa kaduilla ja iltaisin tiet tayttyvat sateen tekemista lammikoista. Kaupunkia kehystaa tulivuori. Eilen vietettiin vapaapaivaa laguunilla uiden, oli kaunis paiva ja meilla oli tosi rentouttavaa ja hauskaa. Tanaan jatkuu opiskelu. Tenemos que aprender mas, entonces podemos hablar mejor! Koulussa on ollut mukavaa, ollaan opittu yksityisopettajien kanssa intensiivisesti. Viela kolme paivaa jaljella. Koko henkilokunta on mukavaa, myos toiset opiskelijat. Ollaan tehty jo haastattelu koulun sosiaalityosta lapsille. Bruno kirjoittaa siita omassa blogijutussaan englanniksi.
Me mennaan ensi viikolla tekamaan haastattelu Managuaan yhdesta naisjarjestosta, jotka ajaa taalla tehtaissa tyoskentelevien naisten oikeuksia. Se tuntuu kiinnostavalta. Taalla on vaikea kuvata mitaan, mika on tosi harmi ja turhauttavaa. Toivon, etta Guatemalassa olisi joku pieni kyla jossa voisi oppia tuntemaan ymparilla olevat ihmiset ja asettumaan sinne hetkeksi taloksi. Haluaisin paasta seuraamaan lahempaa maya-perheiden elamaa ja leikkia lasten kanssa.
Kiitos kaikille onnitteluista! Synttarit meni oikein hyvin, me oltiin Brunon kanssa tulivuorella ja illalla meilla oli pienet juhlat yhdessa baarikuppilassa. Soin tosi hyvaa kakkua, ja yllatyksekseni Bruno tanssitti mua salsan rytmeissa.
Mulla meni myos sairaudet ohi, oli pieni flunssa ja vatsapopo. Migreenia on ollut vaan muutaman kerran, ja yleensa lahtenyt laakkeella. Brunokin on terve, vaikka on nukkunut valilla tosi huonosti, nyt paremmin. Toissapaivana me oltiin katsomassa hyva leffa yhdessa hostellissa, mutta se loppui sahkokatkokseen, kun salomoi ja satoi. Me juostiin Brunon kanssa kotiin pimeilla tulvaisilla kujilla ja yritettiin vaistella suuria kuoppia ja kouruja kaytten salamoiden valoa apuna.
Nautin olostani taalla. Brunon kanssa on ollut mahtavaa, keskustellaan ja jaetaan ymparilla oleva, tutkitaan ja opitaan toisistakin lisaa. On hullua ajatella, etta meilla on kohta kuukausi matkaa takana. Mutta viela on paljon edessa.
Laitan tahan pari linkia Guatemalasta: http://youtube.com/watch?v=Q20YxkM-CGI ja http://news.bbc.co.uk/2/hi/americas/4074880.stm , http://us.oneworld.net/article/view/113857/1/ . Siella on nyt menossa vaalit, ja vaalikamppanjoijia ja aktivisteja ym on tapettu paljon. Koko maa on jarkyttavassa ryopytyksessa. Se, miksi ja miten tuo kaikki tapahtuu, jaa isoksi kysymysmerkiksi ja Guatemalan eliitin peiteltavaksi. Aktiivisessa vastarinnassa olevat eliminoidaan, ja aatteet oikeudenmukaisemmasta maasta pyritaan tukahduttamaan.
Tuntuu vaikealta miettia omia vaikutusmahdollisuuksiaan ja varsinkin juttujen tekemista tai valokuvaamista. Laittamatta itseaan vaaraan, se on melkein mahdotonta. Taalla paan tunkeminen vaaraan koloon tarkoittaa sen katkaisemista. Asiat, joiden puolesta esim. Guatemalassa taistellaan, katoavat vahin aanin. Murhat ja naisten oikeuksien maahanpoljenta, kansalaisjarjestojen "katoaminen", satojen tuhansien koyhien ihmisten pako Amerikkaan ovat jokapaivaa. Jengit ovat jarjestaytyneen rikollisuuden katyreita, ja huumesota tekee maasta entista vaarallisemman ja korruptoituneemman. Tunnen itseni niin voimattomaksi lukiessani naita artikkeleita. Naisten murhat muuttuvat poikkeuksista saannollisiksi, luonnottomasta jopa luonnolliseksi, eika esteita tai loppua uusille rikoksille ole nakyvissa.
Kirjoitan myohemmin lisaa, tunti jatkuu ja menen tanaan muiden opiskelijoiden kanssa retkelle saaristoon. Pitkasta aikaa kiva paasta pyoran selkaan.
-Meeri
Me mennaan ensi viikolla tekamaan haastattelu Managuaan yhdesta naisjarjestosta, jotka ajaa taalla tehtaissa tyoskentelevien naisten oikeuksia. Se tuntuu kiinnostavalta. Taalla on vaikea kuvata mitaan, mika on tosi harmi ja turhauttavaa. Toivon, etta Guatemalassa olisi joku pieni kyla jossa voisi oppia tuntemaan ymparilla olevat ihmiset ja asettumaan sinne hetkeksi taloksi. Haluaisin paasta seuraamaan lahempaa maya-perheiden elamaa ja leikkia lasten kanssa.
Kiitos kaikille onnitteluista! Synttarit meni oikein hyvin, me oltiin Brunon kanssa tulivuorella ja illalla meilla oli pienet juhlat yhdessa baarikuppilassa. Soin tosi hyvaa kakkua, ja yllatyksekseni Bruno tanssitti mua salsan rytmeissa.
Mulla meni myos sairaudet ohi, oli pieni flunssa ja vatsapopo. Migreenia on ollut vaan muutaman kerran, ja yleensa lahtenyt laakkeella. Brunokin on terve, vaikka on nukkunut valilla tosi huonosti, nyt paremmin. Toissapaivana me oltiin katsomassa hyva leffa yhdessa hostellissa, mutta se loppui sahkokatkokseen, kun salomoi ja satoi. Me juostiin Brunon kanssa kotiin pimeilla tulvaisilla kujilla ja yritettiin vaistella suuria kuoppia ja kouruja kaytten salamoiden valoa apuna.
Nautin olostani taalla. Brunon kanssa on ollut mahtavaa, keskustellaan ja jaetaan ymparilla oleva, tutkitaan ja opitaan toisistakin lisaa. On hullua ajatella, etta meilla on kohta kuukausi matkaa takana. Mutta viela on paljon edessa.
Laitan tahan pari linkia Guatemalasta: http://youtube.com/watch?v=Q20YxkM-CGI ja http://news.bbc.co.uk/2/hi/americas/4074880.stm , http://us.oneworld.net/article/view/113857/1/ . Siella on nyt menossa vaalit, ja vaalikamppanjoijia ja aktivisteja ym on tapettu paljon. Koko maa on jarkyttavassa ryopytyksessa. Se, miksi ja miten tuo kaikki tapahtuu, jaa isoksi kysymysmerkiksi ja Guatemalan eliitin peiteltavaksi. Aktiivisessa vastarinnassa olevat eliminoidaan, ja aatteet oikeudenmukaisemmasta maasta pyritaan tukahduttamaan.
Tuntuu vaikealta miettia omia vaikutusmahdollisuuksiaan ja varsinkin juttujen tekemista tai valokuvaamista. Laittamatta itseaan vaaraan, se on melkein mahdotonta. Taalla paan tunkeminen vaaraan koloon tarkoittaa sen katkaisemista. Asiat, joiden puolesta esim. Guatemalassa taistellaan, katoavat vahin aanin. Murhat ja naisten oikeuksien maahanpoljenta, kansalaisjarjestojen "katoaminen", satojen tuhansien koyhien ihmisten pako Amerikkaan ovat jokapaivaa. Jengit ovat jarjestaytyneen rikollisuuden katyreita, ja huumesota tekee maasta entista vaarallisemman ja korruptoituneemman. Tunnen itseni niin voimattomaksi lukiessani naita artikkeleita. Naisten murhat muuttuvat poikkeuksista saannollisiksi, luonnottomasta jopa luonnolliseksi, eika esteita tai loppua uusille rikoksille ole nakyvissa.
Kirjoitan myohemmin lisaa, tunti jatkuu ja menen tanaan muiden opiskelijoiden kanssa retkelle saaristoon. Pitkasta aikaa kiva paasta pyoran selkaan.
-Meeri
Our first interview - on Casa Xalteva, kids in the streets, contras and commitment.
Yesterday we had our first real interview. We interviewed the director of the Spanish school we´re currently studying in, a place called Casa Xalteva. Meeri started off by asking about the social work aspect of Casa Xalteva and the children's rights issues of Nicaragua. Then I continued interviewing him about the Somoza dynasty, the revolution in 1979, the civil war and the contras.
Jose Luis Bodán, the director of Casa Xalteva, is a dedicated man approaching his 30's. He has been involved in the activities in Casa Xalteva since the beginning and knows both of the two founders of the place
Casa Xalteva is a "non-profit educational and charitable organization" (their definition in their webpage) that has two main functions. The first is to help the kids of Granada - a limited number, of course, given the very limited resources - to get off from the streets. Casa Xalteva provides shelter, schooling and a safe heaven to them. At the moment only one kid lives in Casa Xalteva permanently, but from early in the morning to late evening, excluding the hours which are spent in the governmental school, more or less seven kids are here studying and playing.
Having huge amounts of kids living and working in the streets is not a significant problem here in Granada. Managua, the capital, is a different and worse case, but it's not our focus right now. In the good old days, when this country was ruled by a family dictatorship and its nerve center, the not-so-goofy Guardia Nacional, there used to be a national problem of street kids. After the good old days ended and FSLN took over, the problem pretty much vanished. But not permanently. After the National Opposition Union won the elections in 1990, in circumstances that I wish to elaborate later, the problem started to reappear. And not too slowly: the number of the kids in the streets more or less doubled every year, during many consecutive years.
Meeri also asked Jose Luis whether exploitation of child labour exists in Nicaragua. Child labour phenomenon, a basic and natural indicator of poverty, does exist here, for sure. Like in many other countries, parents are the "employers" of their offspring. There are areas and countries in which private companies, including the international giants, exploit the adult and child labour very efficiently, but Nicaragua is not one of them. Sure, there is maquiladora-style work in Nicaragua, too, but in the particular case of child labour that's not the main issue here. The normal way here, in many poor areas and families, is for the parents to "employ", as it's sometimes put, their kids. What it often means, in practice, is that kids work long hours in the streets. Their actual work is selling all kids small things, like juice, milk, handicraft, tobacco, candies etc. In Managua, the capital more or less triple the size of Helsinki, in which the child labour issue is a major problem, besides selling the same things they sell here in Granada, a lot of kids work in the traffic lights washing windshields. And the parents get a lion's share of the money their kids make.
Jose Luis also shared a very illuminative incident with us. When he was studying in Alaska he ran into a guy who was his countryman. This Nicaraguan was very polite and social, and at one point Jose Luis visited his house. When Jose Luis entered his room he couldn't believe what he saw. There was a picture of Che Guevara in the wall of his room. That's not abnormal - who wouldn't have one in his/her wall - but the interesting part was that the guy, as it had just turned out, was en ex-contra. Contras, or contrarevolucionarios, were a terrorist force created with the substantial help of Central Intelligence Agency and Argentinian government in the 80's to harass the FSLN regime. I will perhaps write about that later. Their regular tactics of warfare were too disgusting to be described at the moment and they were, politically, somewhere boyond far-right. Now, how is it possible that an ex-contra has a picture of Che Guevara, the iconic figure of a leftist revolution and the object of hysterical hatred by right wing worldwide, in his wall? That was the question Jose Luis uttered and the answer was revealing. The core of it was that “well, you know, I didn’t really agree with their politics, but they paid me well”. He went on to say to Che really is his idol. (To Jose Luis this experience seemed to be something he will never forget, a permanent example of how money corrupts, especially when there’s an urgent and never-ending need for it – namely in very poor countries. It is, however, a little difficult not to question the seriousness of anyone’s commitment to any cause if that person is ready to become an active tool for the absolute enemies of that alleged conviction. In short, how serious can a commitment be if it is completely sacrificed when money comes in?)
The example of that Nicaraguan summarizes, in my view, the fallaciousness and, unfortunately, effectiveness of the CIA interventions and bribery in most of the poor countries in which they operate. That particular “Che/Contra”, we shouldn’t forget, was not an exception. A surprisingly big percentage of the contras were, before their new job, “normal people”, whatever that means, not fanatical mass-murderers who maim and mutilate thousands of civilians, which is what the contras were.
Talking about commitment, it's not very hard to point out to a different example right away: Jose Luis, who has master's degree and a lot of work experience which looks good on CV, works at Casa Xalteva, earning very little money and enjoying none of the luxuries he might have if he had chosen otherwise. Why he works there? We all know why.
We will go to Managua next week and there’s a lot of interesting NGOs for us to choose from as we’re trying to figure out who to interview. I will write about what happens when we know it.
Hope you're all doing fine, best wishes,
Bruno.
Jose Luis Bodán, the director of Casa Xalteva, is a dedicated man approaching his 30's. He has been involved in the activities in Casa Xalteva since the beginning and knows both of the two founders of the place
Casa Xalteva is a "non-profit educational and charitable organization" (their definition in their webpage) that has two main functions. The first is to help the kids of Granada - a limited number, of course, given the very limited resources - to get off from the streets. Casa Xalteva provides shelter, schooling and a safe heaven to them. At the moment only one kid lives in Casa Xalteva permanently, but from early in the morning to late evening, excluding the hours which are spent in the governmental school, more or less seven kids are here studying and playing.
Having huge amounts of kids living and working in the streets is not a significant problem here in Granada. Managua, the capital, is a different and worse case, but it's not our focus right now. In the good old days, when this country was ruled by a family dictatorship and its nerve center, the not-so-goofy Guardia Nacional, there used to be a national problem of street kids. After the good old days ended and FSLN took over, the problem pretty much vanished. But not permanently. After the National Opposition Union won the elections in 1990, in circumstances that I wish to elaborate later, the problem started to reappear. And not too slowly: the number of the kids in the streets more or less doubled every year, during many consecutive years.
Meeri also asked Jose Luis whether exploitation of child labour exists in Nicaragua. Child labour phenomenon, a basic and natural indicator of poverty, does exist here, for sure. Like in many other countries, parents are the "employers" of their offspring. There are areas and countries in which private companies, including the international giants, exploit the adult and child labour very efficiently, but Nicaragua is not one of them. Sure, there is maquiladora-style work in Nicaragua, too, but in the particular case of child labour that's not the main issue here. The normal way here, in many poor areas and families, is for the parents to "employ", as it's sometimes put, their kids. What it often means, in practice, is that kids work long hours in the streets. Their actual work is selling all kids small things, like juice, milk, handicraft, tobacco, candies etc. In Managua, the capital more or less triple the size of Helsinki, in which the child labour issue is a major problem, besides selling the same things they sell here in Granada, a lot of kids work in the traffic lights washing windshields. And the parents get a lion's share of the money their kids make.
Jose Luis also shared a very illuminative incident with us. When he was studying in Alaska he ran into a guy who was his countryman. This Nicaraguan was very polite and social, and at one point Jose Luis visited his house. When Jose Luis entered his room he couldn't believe what he saw. There was a picture of Che Guevara in the wall of his room. That's not abnormal - who wouldn't have one in his/her wall - but the interesting part was that the guy, as it had just turned out, was en ex-contra. Contras, or contrarevolucionarios, were a terrorist force created with the substantial help of Central Intelligence Agency and Argentinian government in the 80's to harass the FSLN regime. I will perhaps write about that later. Their regular tactics of warfare were too disgusting to be described at the moment and they were, politically, somewhere boyond far-right. Now, how is it possible that an ex-contra has a picture of Che Guevara, the iconic figure of a leftist revolution and the object of hysterical hatred by right wing worldwide, in his wall? That was the question Jose Luis uttered and the answer was revealing. The core of it was that “well, you know, I didn’t really agree with their politics, but they paid me well”. He went on to say to Che really is his idol. (To Jose Luis this experience seemed to be something he will never forget, a permanent example of how money corrupts, especially when there’s an urgent and never-ending need for it – namely in very poor countries. It is, however, a little difficult not to question the seriousness of anyone’s commitment to any cause if that person is ready to become an active tool for the absolute enemies of that alleged conviction. In short, how serious can a commitment be if it is completely sacrificed when money comes in?)
The example of that Nicaraguan summarizes, in my view, the fallaciousness and, unfortunately, effectiveness of the CIA interventions and bribery in most of the poor countries in which they operate. That particular “Che/Contra”, we shouldn’t forget, was not an exception. A surprisingly big percentage of the contras were, before their new job, “normal people”, whatever that means, not fanatical mass-murderers who maim and mutilate thousands of civilians, which is what the contras were.
Talking about commitment, it's not very hard to point out to a different example right away: Jose Luis, who has master's degree and a lot of work experience which looks good on CV, works at Casa Xalteva, earning very little money and enjoying none of the luxuries he might have if he had chosen otherwise. Why he works there? We all know why.
We will go to Managua next week and there’s a lot of interesting NGOs for us to choose from as we’re trying to figure out who to interview. I will write about what happens when we know it.
Hope you're all doing fine, best wishes,
Bruno.
perjantai 26. lokakuuta 2007
The first greetings from Granada.
It´s been a while since the first time we wrote here. The main reason, for me at least, is that I´ve considered whether or not to post the articles I´ve written. Now, as we´re in Granada, Nicaragua, we´re having a great opportunity to examine the past and present of Nicaraguan politics via interviews and, of course, reading. We´ve come to the conclusion that it´s not smart to publish our articles here, because that might reduce our possibility to get them published in newspapers, magazines and other forums. We will, however, elaborate the issues we´re dealing with and possibly post our drafts to our blog. We are also more than willing to consider your suggestions about topics you regard as worth examining or forums to which we could sell or give our stories.
We will hopefully soon, probably next weekend or the one after that, meet representatives of MRS (Movimiento Renovación Sandinista or Sandinista Renovation Movement), FSNL and/or contras.
I also managed to find, thanks completely to the help of our contacts, very good sources about Nicaraguan politics, en inglés también. Although we had some time before this trip to study the history and current issues in Central America, we still feel we´re running out of time. You can´t learn and internalize but a certain amount of things in any given time.
We decided that Meeri will write about what we´ve done. If you don´t know Finnish then start learning.
I hope everyone there is doing fine, too. Looking forward to hearing from you, comrades.
All the best,
Bruno.
We will hopefully soon, probably next weekend or the one after that, meet representatives of MRS (Movimiento Renovación Sandinista or Sandinista Renovation Movement), FSNL and/or contras.
I also managed to find, thanks completely to the help of our contacts, very good sources about Nicaraguan politics, en inglés también. Although we had some time before this trip to study the history and current issues in Central America, we still feel we´re running out of time. You can´t learn and internalize but a certain amount of things in any given time.
We decided that Meeri will write about what we´ve done. If you don´t know Finnish then start learning.
I hope everyone there is doing fine, too. Looking forward to hearing from you, comrades.
All the best,
Bruno.
Costa Rica ja kuolemanlento Nicaraguaan.
Costa Rican luonnon kauneus ja turistien rahastus on takanapain!
Kerron muutamia tunnelmia retkistamme siella. Vuokrasimme kahden englantilaisen tyton ja pojan kanssa auto, jolla ajattiin koko Karibian rannikko lapi. Pysahdyttiin kolmessa luonnonpuistossa ja pienissa kylissa. Me tultiin kaikki oikein hyvin toimeen ja viikko heidan kanssa oli tosi mukava. Paivat kului auringon paahteessa ja illat rankkasateissa. Reggae soi ja lapset istui puissa. Sademetsissa oli helppo hengittaa ja nautin monista asioista - Brunosta, elaimista, kasveista, tuulesta, auringosta, sateesta, meresta, ihmisista, lapsista, kulttuurista ja erilaisuudesta. Tarkkailtavaa on runsaasti, ja into ja halu nahda ja kokea kasvaa paivittain.
Luonnossa oleminen on vayla hengittaa taalla, vaikka huomaakin ihmisten ja luonnon valisen kuilun, kun turistit tunkeutuvat royhkeasti elamyksia hakien toisten asumussijoille ja kirjaimellisesti tallaavat alleen paikallisen elain-ja kasvikunnan. Sademetsien sisalla kuhiseva maailma kuuluu niille, jotka on tarkoitettu sinne. Kokemusten ostamiseen ja kulutusturismiin vastataan Costa Ricassa kysynnan mukaan, jota tietenkin on runsaasti. Siita kaukana pysyminen on aika hankalaa, ja yleisesti annetaan olettaa kokemusten ostamisen olevan luonnollista ja tarpeellista, vaikka olemiseen metsassa ja omatoimiseen tutkimiseen ei tarvita dollareita tai coloneita. Ihmisen noyryydessa on viela paljon saavutettavaa ennen kuin tasapaino luonnon ja ihmisten valilla voisi syntya luonnollisesti. Se mita me ollaan Brunon kanssa nahty on syventanyt paljon mun kunnioitusta luontoa kohtaan. Turismi ja isot holisevat ryhmat pelottavat elaman ympariltaan. Harmi kylla valilla olemme seisoneet kyseisessa ryhmassa ja tunteneet pettymysta ja hapeaa. On vaikea valita oikeaa tapaa lahestya luontoa, mutta luulen etta tarkkalu rauhassa ja huomiota herattamatta tai tasapainoa jarkyttamatta on paras keino tutustua sademetsan saloihin. Vastaan on tullut mita kummallisempia kasveja ja elaimia, pelottavia ja kova aanisia, kauniita ja koskettavia - jokaisessa kiehtovat yksityiskohtansa. Liskoja, lintuja, pesukarhuja, apinoita, kaimaaneja, perhosia, iguanoja ja paljon muita kavereita. Sademetsat oli tosi suuria, ja siella tuoksui kasveilta ja vahan mullalta. Sellaiselta kostealta luontohoyrylta. Nain muutaman kolibrin, ja ne naytti tosi kauniilta ja jannittavalta. Metsissa kuuluu paljon aania, linnut laulaa ja hyonteiset porraa, valilla apinat karjuu tosi pelottavasti ja uskomattoman lujaa. Vain uroksille on kehittynyt kurkkuun luu, jonka avulla ne voivat tehda sen hurjan aanen. Monia elaimia on melkein mahdoton huomata niiden suojavarin ja luontoon sulautumisen takia. Esimerkiksi Jeesus Kristus lisko (joksi sita taalla kutsutaan, kun se juoksee vetten paalla), on kirkkaan vihrea ja yleensa taysin paikallaan. Sita on taysin mahdoton huomata jos ei katso todella tarkkaan. Sitten sita alkaakin miettimaan minka kaiken ohi on kavellyt tietamatta niiden olleen ihan vieressa. Apinat tuijottaa muutamien metrien paassa paastamatta aantakaan tarkkaillen metsaan saapuvia muukalaisia. Kilpikonnien pesinta oli hyvin koskettava, yli metrin pituiset kilpikonnat tulevat kaivamaan oisin kuipan hiekkaan, johon ne laskevat munansa ja palaavat takaisin mereen. Noin 1000 munasta yksi poikanen selviaa aikuiseksi. Me naimme kuinka viiden sentin kokoinen sininen kilpikonnan poikanen syntyi ja potki tiensa rannalta mereen, tietamattomana vaaroista ja yksinaisyydesta, mutta niin innokkaana. Siina tosiaan tiivistyi elaman kauneus ja haavoittuvaisuus.
Kun palattiin San Joseen Karibian retkeltamme, eksyttiin pahasti pimeassa kaupungissa kolmeksi tunniksi. Bruno oli viela pahassa vatsataudissa ja kuumessa, joten eksyksissa olo ei ollut mikaan paras juttu. Pysahdyttiin aina tien sivuun etta han sai oksentaa rankkasateessa. Onneksi loydettiin lopulta hotelli lentokentan vieresta ja tavattiin todella mukava mies Belizesta, kenen luokse menemme ehka viela kylaan.
Meresta loytyi uskomattomia ekosyysteemeja. Korallit olivat kiehtovan kauniita kirkkaine kaloineen ja muotoineen. Korallit jakautuvat kukka-ja sulkakoralleihin ja muodostavat riutan kalkkilevien kanssa. Kalat olivat tosi varikkaita ja upeita, naimme myos muutaman ison parven. Ymparilla myos ui rauskuja ja haita, joita emme kuitenkaan Brunon kanssa onnistuneet nakemaan. Hai meidan ystavien vieressa oli puolitoista metrinen. Ihan hyva etten nahnyt haita, kun en siihen ollut valmistautunut, muuten olisivat rapylat alkaneet parskia ympariinsa ja hai hyokannyt kimppuun. Pahimpia ovat kylla barrakudat, ja onnistuin nakemaan todella ison sellaisen, yli metrin pituisen. Se naytti lihavalta ja ilkealta. Meri tuntuu uskomattomalta, kuin toiselta ulottuvuudelta, johon voi vain tirkistella ja toivoa nakevansa edes vilauksen sen salaisuuksista. Nain veneesta delfiineja, ne olivat niin rauhoittavia ja vain muutamien metrien paassa. Valilla ne teki hyppyja kaempana meista.
Brunon kanssa on turvallista, antoisaa ja ihanaa olla. On mahtavaa huomata, etta aina voi syventaa ystavyyttaan ja oppia tuntemaan toista paremmin. On helpottavaa huomata, etta matkustaessakaan meissa ei ilmene pahemmin itsepaisyytta tai riidanhaluisuutta.
Lento San Josesta Manuaguaan oli yksinkertaisesti kamala. Lennettiin pikkuruisella potkurikoneella, joka oli vuosikymmenten (tai satojen) takaa ja hyva kun pysyi ilmassa. Koko kone heittelehti, tarisi ja pomppi ilmassa. Puristin Brunon katta ja tuli ihan kuolemanpelon kyyneleet silmiin. En mielellaan koe sita enaa, ja olen onnellinen etta selvittiin hengissa. (Tosiaan noita pienia potkurikoneita putoilee, viimeksi Venezuelassa, ja jos oisin tiennyt aiemmin meidan lentavan sellaisella, en olisi mennyt koko lennolle.)
Me ollaan nyt Nicaraguassa, Granadassa, joka on todella kaunis pieni kaupunki. Me asutaan perheessa, joka on tosi mukava ja ystavallinen. Saadaan sielta kolme ruokaa paivassa ja meilla on oma huone. Perheeseen kuuluu kolme sukupolvea, ja nuorin on todella suloinen 3-vuotias tytto. Eilen alkoi espanjan tunnit, nelja tuntia paivassa oman opettajan kanssa kahdestaan, joten opin paljon ja intensiivisesti. Tama kielikoulu vaikuttaa oikein mukavalta ja ihmiset ovat avuliaita. Viela emme ole tutustuneet koulun vapaaehtoistyohon katulasten kanssa. Olen ollut sairas nyt muutaman paivan, joten energiaa ei ole paljon ja on vahan vaikea olla. Maha on tosi kipea ja oksettaa. Flunssakin on varmaan tulossa kun on niin kurkku kipea. Toivotaan, etta menee pian ohi. Valilla on niin huono olo, etta on vaikea liikkua. Brunolla on olo jo parempi, mutta valilla maha sekaisin niin kuin mulla.
Taalla tunnelma on mukavampi ja rauhallisempi kuin Costa Ricassa. Arkkitehtuuri on hyvin kaunista, ja taloja reunustaa koukerot ja muut hauskat muodot. Ovet ovat korkeita ja talot matalia. Kaduilla tuoksuu valilla hevoset ja haisee niiden lanta. Joka puolella on kauniita vareja ja vanhoja rakennuksia. Paljon kirkkoja ja kaunis keskuspuisto. Nain kun miehia ajoi pyoralla, ja niilla on niiden aiti, mummo tai tyttoystava kyydissa istumassa tangon paalla.
Olen loytanyt itselle aiheita lehtijuttuihin ja valokuvaukseen. Ne paapainottuu Guatemalaan, siella tehtyihin vakivaltarikoksiin naisia kohtaan ja mayaintiaanien lasten oikeuksiin ja koulutukseen. Kirjoitan siita lisaa kun sivistan ensin itseni alkuun.
Kohta on jo illallisen aika meidan perheen luona. Perheen aiti on kokannut hyvia poperoita meille. Ja tuorepuristettuja mehuja!
Kiitos kaikille, jotka on jaksanut kommentoida takaisin, niita on tosi mukava lukea.
Tengo que irme ahora, hasta luego y buenas noches.
-Meeri
Kerron muutamia tunnelmia retkistamme siella. Vuokrasimme kahden englantilaisen tyton ja pojan kanssa auto, jolla ajattiin koko Karibian rannikko lapi. Pysahdyttiin kolmessa luonnonpuistossa ja pienissa kylissa. Me tultiin kaikki oikein hyvin toimeen ja viikko heidan kanssa oli tosi mukava. Paivat kului auringon paahteessa ja illat rankkasateissa. Reggae soi ja lapset istui puissa. Sademetsissa oli helppo hengittaa ja nautin monista asioista - Brunosta, elaimista, kasveista, tuulesta, auringosta, sateesta, meresta, ihmisista, lapsista, kulttuurista ja erilaisuudesta. Tarkkailtavaa on runsaasti, ja into ja halu nahda ja kokea kasvaa paivittain.
Luonnossa oleminen on vayla hengittaa taalla, vaikka huomaakin ihmisten ja luonnon valisen kuilun, kun turistit tunkeutuvat royhkeasti elamyksia hakien toisten asumussijoille ja kirjaimellisesti tallaavat alleen paikallisen elain-ja kasvikunnan. Sademetsien sisalla kuhiseva maailma kuuluu niille, jotka on tarkoitettu sinne. Kokemusten ostamiseen ja kulutusturismiin vastataan Costa Ricassa kysynnan mukaan, jota tietenkin on runsaasti. Siita kaukana pysyminen on aika hankalaa, ja yleisesti annetaan olettaa kokemusten ostamisen olevan luonnollista ja tarpeellista, vaikka olemiseen metsassa ja omatoimiseen tutkimiseen ei tarvita dollareita tai coloneita. Ihmisen noyryydessa on viela paljon saavutettavaa ennen kuin tasapaino luonnon ja ihmisten valilla voisi syntya luonnollisesti. Se mita me ollaan Brunon kanssa nahty on syventanyt paljon mun kunnioitusta luontoa kohtaan. Turismi ja isot holisevat ryhmat pelottavat elaman ympariltaan. Harmi kylla valilla olemme seisoneet kyseisessa ryhmassa ja tunteneet pettymysta ja hapeaa. On vaikea valita oikeaa tapaa lahestya luontoa, mutta luulen etta tarkkalu rauhassa ja huomiota herattamatta tai tasapainoa jarkyttamatta on paras keino tutustua sademetsan saloihin. Vastaan on tullut mita kummallisempia kasveja ja elaimia, pelottavia ja kova aanisia, kauniita ja koskettavia - jokaisessa kiehtovat yksityiskohtansa. Liskoja, lintuja, pesukarhuja, apinoita, kaimaaneja, perhosia, iguanoja ja paljon muita kavereita. Sademetsat oli tosi suuria, ja siella tuoksui kasveilta ja vahan mullalta. Sellaiselta kostealta luontohoyrylta. Nain muutaman kolibrin, ja ne naytti tosi kauniilta ja jannittavalta. Metsissa kuuluu paljon aania, linnut laulaa ja hyonteiset porraa, valilla apinat karjuu tosi pelottavasti ja uskomattoman lujaa. Vain uroksille on kehittynyt kurkkuun luu, jonka avulla ne voivat tehda sen hurjan aanen. Monia elaimia on melkein mahdoton huomata niiden suojavarin ja luontoon sulautumisen takia. Esimerkiksi Jeesus Kristus lisko (joksi sita taalla kutsutaan, kun se juoksee vetten paalla), on kirkkaan vihrea ja yleensa taysin paikallaan. Sita on taysin mahdoton huomata jos ei katso todella tarkkaan. Sitten sita alkaakin miettimaan minka kaiken ohi on kavellyt tietamatta niiden olleen ihan vieressa. Apinat tuijottaa muutamien metrien paassa paastamatta aantakaan tarkkaillen metsaan saapuvia muukalaisia. Kilpikonnien pesinta oli hyvin koskettava, yli metrin pituiset kilpikonnat tulevat kaivamaan oisin kuipan hiekkaan, johon ne laskevat munansa ja palaavat takaisin mereen. Noin 1000 munasta yksi poikanen selviaa aikuiseksi. Me naimme kuinka viiden sentin kokoinen sininen kilpikonnan poikanen syntyi ja potki tiensa rannalta mereen, tietamattomana vaaroista ja yksinaisyydesta, mutta niin innokkaana. Siina tosiaan tiivistyi elaman kauneus ja haavoittuvaisuus.
Kun palattiin San Joseen Karibian retkeltamme, eksyttiin pahasti pimeassa kaupungissa kolmeksi tunniksi. Bruno oli viela pahassa vatsataudissa ja kuumessa, joten eksyksissa olo ei ollut mikaan paras juttu. Pysahdyttiin aina tien sivuun etta han sai oksentaa rankkasateessa. Onneksi loydettiin lopulta hotelli lentokentan vieresta ja tavattiin todella mukava mies Belizesta, kenen luokse menemme ehka viela kylaan.
Meresta loytyi uskomattomia ekosyysteemeja. Korallit olivat kiehtovan kauniita kirkkaine kaloineen ja muotoineen. Korallit jakautuvat kukka-ja sulkakoralleihin ja muodostavat riutan kalkkilevien kanssa. Kalat olivat tosi varikkaita ja upeita, naimme myos muutaman ison parven. Ymparilla myos ui rauskuja ja haita, joita emme kuitenkaan Brunon kanssa onnistuneet nakemaan. Hai meidan ystavien vieressa oli puolitoista metrinen. Ihan hyva etten nahnyt haita, kun en siihen ollut valmistautunut, muuten olisivat rapylat alkaneet parskia ympariinsa ja hai hyokannyt kimppuun. Pahimpia ovat kylla barrakudat, ja onnistuin nakemaan todella ison sellaisen, yli metrin pituisen. Se naytti lihavalta ja ilkealta. Meri tuntuu uskomattomalta, kuin toiselta ulottuvuudelta, johon voi vain tirkistella ja toivoa nakevansa edes vilauksen sen salaisuuksista. Nain veneesta delfiineja, ne olivat niin rauhoittavia ja vain muutamien metrien paassa. Valilla ne teki hyppyja kaempana meista.
Brunon kanssa on turvallista, antoisaa ja ihanaa olla. On mahtavaa huomata, etta aina voi syventaa ystavyyttaan ja oppia tuntemaan toista paremmin. On helpottavaa huomata, etta matkustaessakaan meissa ei ilmene pahemmin itsepaisyytta tai riidanhaluisuutta.
Lento San Josesta Manuaguaan oli yksinkertaisesti kamala. Lennettiin pikkuruisella potkurikoneella, joka oli vuosikymmenten (tai satojen) takaa ja hyva kun pysyi ilmassa. Koko kone heittelehti, tarisi ja pomppi ilmassa. Puristin Brunon katta ja tuli ihan kuolemanpelon kyyneleet silmiin. En mielellaan koe sita enaa, ja olen onnellinen etta selvittiin hengissa. (Tosiaan noita pienia potkurikoneita putoilee, viimeksi Venezuelassa, ja jos oisin tiennyt aiemmin meidan lentavan sellaisella, en olisi mennyt koko lennolle.)
Me ollaan nyt Nicaraguassa, Granadassa, joka on todella kaunis pieni kaupunki. Me asutaan perheessa, joka on tosi mukava ja ystavallinen. Saadaan sielta kolme ruokaa paivassa ja meilla on oma huone. Perheeseen kuuluu kolme sukupolvea, ja nuorin on todella suloinen 3-vuotias tytto. Eilen alkoi espanjan tunnit, nelja tuntia paivassa oman opettajan kanssa kahdestaan, joten opin paljon ja intensiivisesti. Tama kielikoulu vaikuttaa oikein mukavalta ja ihmiset ovat avuliaita. Viela emme ole tutustuneet koulun vapaaehtoistyohon katulasten kanssa. Olen ollut sairas nyt muutaman paivan, joten energiaa ei ole paljon ja on vahan vaikea olla. Maha on tosi kipea ja oksettaa. Flunssakin on varmaan tulossa kun on niin kurkku kipea. Toivotaan, etta menee pian ohi. Valilla on niin huono olo, etta on vaikea liikkua. Brunolla on olo jo parempi, mutta valilla maha sekaisin niin kuin mulla.
Taalla tunnelma on mukavampi ja rauhallisempi kuin Costa Ricassa. Arkkitehtuuri on hyvin kaunista, ja taloja reunustaa koukerot ja muut hauskat muodot. Ovet ovat korkeita ja talot matalia. Kaduilla tuoksuu valilla hevoset ja haisee niiden lanta. Joka puolella on kauniita vareja ja vanhoja rakennuksia. Paljon kirkkoja ja kaunis keskuspuisto. Nain kun miehia ajoi pyoralla, ja niilla on niiden aiti, mummo tai tyttoystava kyydissa istumassa tangon paalla.
Olen loytanyt itselle aiheita lehtijuttuihin ja valokuvaukseen. Ne paapainottuu Guatemalaan, siella tehtyihin vakivaltarikoksiin naisia kohtaan ja mayaintiaanien lasten oikeuksiin ja koulutukseen. Kirjoitan siita lisaa kun sivistan ensin itseni alkuun.
Kohta on jo illallisen aika meidan perheen luona. Perheen aiti on kokannut hyvia poperoita meille. Ja tuorepuristettuja mehuja!
Kiitos kaikille, jotka on jaksanut kommentoida takaisin, niita on tosi mukava lukea.
Tengo que irme ahora, hasta luego y buenas noches.
-Meeri
lauantai 13. lokakuuta 2007
The first days.
Hi everyone,
It seems Meeri will be writing in the native language and I´ll write in English to all those simple-minded friends (Fawwaz and other Israeli/Palestinian comrades, Davide, our German ex-room-mates et al.) who´re not yet able to speak our Finno-Ugric language.
To get to Caracas from Hki took 20 hours after a sleepless night before the departure. Yeah, we hadn´t packed our things on time. The trip from the Juan Santamaria Int., Caracas, to Caracas downtown took around three hours, though the normal duration is more or less 45min or so. The traffic jam was a real LA-style show. At that point we hadn´t slept for quite a long time and we were muerto de hambre. Finally we arrived to our host in Altamira, a “good, decent” area in the notorious Caracas. I will tell you about our hosts later.
My main interest at the moment is to prepare myself to the interviews we´re gonna do in Nicaragua. I´ve been reading about the country extensively and the situation there is very interesting. And from my journalistic point of view, it´s quite demanding, too. The revolution in 1979 brought about many dramatic, important changes. However, as pretty much the entire political spectrum outside of Somoza´s inner circle was united against the dictator´s regime and the National Guard, in the post-revolution era the common tensions between various socio-economic and political factions remained. Besides that state of affairs, which would later develop into a civil war with close US planning and involvement, the country which the Sandinistas inherited was having a debt of US $ 1.6 billion. The death toll in the war was around 50 thousand and more than half a million people were left homeless.
We´re especially interested in Sandinistas and their policies. That´s a topic I would very much like to read more about but I haven´t found any resource of substantial critique of FSNL yet. Sure, you can find a lot of those advocating the Contra and/or US government perspective, but normally all they´ve to say is that Sandinistas are communists and have established a police-state etc and oh how wonderful it would´ve been had the brave freedom-fighters, aka contrarevolucionarios, won. So far I haven´t found that much other sources, but I know they exist.
I´m very lucky to have Meeri here. It´s luxurous to have a person like her to brainstorm with, to talk to. We´re helping each other to understand the various issues we´re interested in here. She´s the man.
Right now Meeri, Melanie (our English-German friend we met in Juan Santamaria Int.) and myself are at Comunicaciones Iberoamericanas Internet-café.
Hasta luego,
Bruno.
It seems Meeri will be writing in the native language and I´ll write in English to all those simple-minded friends (Fawwaz and other Israeli/Palestinian comrades, Davide, our German ex-room-mates et al.) who´re not yet able to speak our Finno-Ugric language.
To get to Caracas from Hki took 20 hours after a sleepless night before the departure. Yeah, we hadn´t packed our things on time. The trip from the Juan Santamaria Int., Caracas, to Caracas downtown took around three hours, though the normal duration is more or less 45min or so. The traffic jam was a real LA-style show. At that point we hadn´t slept for quite a long time and we were muerto de hambre. Finally we arrived to our host in Altamira, a “good, decent” area in the notorious Caracas. I will tell you about our hosts later.
My main interest at the moment is to prepare myself to the interviews we´re gonna do in Nicaragua. I´ve been reading about the country extensively and the situation there is very interesting. And from my journalistic point of view, it´s quite demanding, too. The revolution in 1979 brought about many dramatic, important changes. However, as pretty much the entire political spectrum outside of Somoza´s inner circle was united against the dictator´s regime and the National Guard, in the post-revolution era the common tensions between various socio-economic and political factions remained. Besides that state of affairs, which would later develop into a civil war with close US planning and involvement, the country which the Sandinistas inherited was having a debt of US $ 1.6 billion. The death toll in the war was around 50 thousand and more than half a million people were left homeless.
We´re especially interested in Sandinistas and their policies. That´s a topic I would very much like to read more about but I haven´t found any resource of substantial critique of FSNL yet. Sure, you can find a lot of those advocating the Contra and/or US government perspective, but normally all they´ve to say is that Sandinistas are communists and have established a police-state etc and oh how wonderful it would´ve been had the brave freedom-fighters, aka contrarevolucionarios, won. So far I haven´t found that much other sources, but I know they exist.
I´m very lucky to have Meeri here. It´s luxurous to have a person like her to brainstorm with, to talk to. We´re helping each other to understand the various issues we´re interested in here. She´s the man.
Right now Meeri, Melanie (our English-German friend we met in Juan Santamaria Int.) and myself are at Comunicaciones Iberoamericanas Internet-café.
Hasta luego,
Bruno.
Ensimmaiset paivat reissullamme!
Hei Kaikki! Vihdoinkin paasen kirjoittamaan tanne ja keromaan miten kaikki sujui tai ei sujunut matkamme alkuvaiheessa. Aloitan siis keskiviikosta, jolloin herasimme kello 4.30 tai mina en oikeastaan herannyt koska en ehtinyt nukahtaa oikein ollenkaan. Lahdimme lentokentalle bussilla ja istuimme alas saksalaisten ystaviemme kanssa, jotka olivat matkalla New Yorkiin. Kun erosimme, saksalainen ystavamme otti passimme ja lentolippumme vahingossa mukaan ja havisi nakyvista. Ennen kuin tajusimme mita oli tapahtunut, onneksi han loysi meidat ja antoi takaisin omaisuutemme - Tassa vaiheessa siis voimme huokaista etta meerilla ja brunolla on Suomen lentokentalla kaikki hyvin! Paasimme koneeseen ja kuulimme etta se lahtee tunnin myohassa Pariisiin, jossa meilla oli 55 minuuttia aikaa vaihtaa konetta Caracasiin. No, lentomatkan hermoilujen jalkeen ehdimmeko vai emme, saavuimme Pariisiin 10.25, ja toinen lentomme lahti kello 10.35. Siina vaiheessa mun Helsingista pyytama pariisin lentokentan kartta tuli kuvaan, ja pelasti meidat, tai niin me ainakin luultiin, kun ehdittiin juosta 5 minuutissa uuteen terminaaliin ja oltiin 10.35 koneessa Caracasiin. Hiesta markina ja helpotuksesta huojentuneita kuulimme etta kone odottaa myohassa tulleita tunnin ajan, joten mun kartalla ja meidan maratonin loppurutistuksella ei ollutkaan hitsiakaan valia. No se siita! Nukuttiin ja katsottiin pari tyhmaa leffaa koneessa ja saavuttiin tunti myohassa Caracasiin, ja odoteltiin meidan matkatavaroita yli puoli tuntia. Siina vaiheessa mun takapuolessa alko tuntua silta etta meidan matkatavarat ei ole koskaan tulossakaan, ja ei ne ollutkaan. Ne oli jaany Pariisiin ja me oltiin koko aika seisottu ison kyltin vieressa jossa luki myohastyneiden matkatavaroiden haltijoiden nimet eli joukossa oli isolla mun nimi. Sitten me hakeuduttiin huonolla espanjalla taksiin ja tiedettiin sen kestavan meidan majapaikkaan (mista ei kylla ollut mitaan hajua muuta kuin osoite) noin 40 minuuttia. No, siina sita tuli istuttua vasyneena ja nalkaisena lahes kolme tuntia ruuhkan takia. Valtavat automeret vaan seisoo ja saastuttaa, eika mikaan liiku mihinkaan. Kun paastiin majapaikkaan, Carola otti meidat tosi vieraanvaraisesti vastaan ja alue oli turvallisin koko Caracasissa. Kaytiin viela syomasssa meidan Carolan kanssa ja saatiin kuunnella ylaluokkasen ja luokkatietoisen typeria mielipiteita. Han oli oikein mukava ja ystavallinen, mutta maalmankatsomuksessa meilla ei valttamatta ollut kamalasti jaettavaa. Seuraavana yona ei kamalasti nukuttu, kun olimme niin vasyneita etta ei saatu enaa edes unta. Seuraavana aamuna meidat vietiin vuorille vietavalle hissille, ja matka sinne oli paata huimaavan upea. Vuori oli n. kolme kilometria korkea ja paasimme koko matkan sinne hiihtohissin tapaisella laitteella. Maisemat olivat niin kauniita, ja vuoret olivat yltapaalta sademetsan peitossa. Kun luuli saavuttavansa huipun, olikin vasta keskivaiheessa ja matka jatkui viela pilviin saakka. Siella me lahdettiin kavelemaan pienta kylaa kohti, mutta viiden kilsan jalkeen oltiin vahan eksyksissa ja taivaalta alkoi sataa sankosta kaatamalla, ja me kastuttiin muutamassa minuutissa litimariksi. Juostiin kilsan verran ylamakeen lahimpaan ravintolaan ja juotiin teeta ja kuivateltiin. Sitten me saatiin autokyyti takas hissille ja mentiin alas takaisin, jossa odotettiin tunnin verran kyytia takaisin majapaikalle. Meita hakemaan tuli Carolan ystava Reina, joka halusi vieda meidat syomaan jollekin tietylle alueelle, jonne oli kamalat ruuhkat ja me paadyttiin ostoskeskukseen, jossa ei kaynyt visa-kortti, ja me hadin tuskin saatiin syotavaa. Oltiin hieman artyneita ja todella vasyneita retkesta vuorille, mutta ei kehdattu valittaa. Kuunneltiin Reinan, joka myos erosi mielipiteiltaan meista aika radikaalista, juttuja nelja tuntia ja meita tosiaan alkoi vahan kyllastyttamaan. Kotiin paastyamme Carolan kamppis Jose Gabriel halusi vieda meidat viimeisen illan kunniaksi kaljalle, ja sanoimme etta voimme lahtea ihan hetkeksi ja ihan lahelle. Han vei meidat kauas ja pitkaksi aikaa, ja kittasi kaljaa meidan juodessa mehua, eika halunnut lahtea ei millaan. No parin tunnin jalkeen paastiin kotiin eika seuraava yokaan mennyt hyvin, nukuttiin alle nelja tuntia. Seuraavana aamuna olo oli aika kamala kun vasymys todella tunki paalle ja kaikki tuntui raskaalta. Jose gabriel halusi vieda meidat kamalalle countryclubille syomaan ja siella jatkui ylaluokkaisimman urpoimmat jutut ja ylimielisin kaytos. Aloimme olla korviamme myoten taynna naita "ystaviamme" ja tilasimme taksin nopeasti lentokentalle. Kuski oli hullu tai/ja ainessa, ja ajoi 30 minuutissa lentokentalle ajaen puolelta toisella ja kaistalla jota ei ollut olemassakaan. Hengissa pysyttiin ja lentokentalla odotettiin kuusi tuntia, koska me oltiin valmistauduttu ruuhkaan, jota ei sitten ollutkaan. Aika kavi hyvin pitkaksi ja lentokin oli kaksi tuntia myohassa, koska lentokapteenin mukaan Chavezin hallitus halusi tarkistaa kaikki matkatavarat yksitellen huumeiden takia. Costa Ricaan saavuttuamme oltiin nyt kypsyneita matkustamiseen ja edelleen hyvin vasyneita, onneksi paastiin hostelliin uuden ystavamme Melanien kanssa ja nukuimme hyvin! Tanaan herattyamme olo on jo paljon parempi, kavimme juuri syomassa ja tulimme kirjoittamaan internetiin. Ulkona sataa kaatamalla ja salamoi. Huomenna lahdemme retkelle tulivuorelle ja luonnonpuistoon. Kerataan taa yo viela voimia.
Me ollaan tyytyvaisia ja onnellisia, ja erittain innoissamme kaikesta. Alun vasymys ja odotukset on onneksi takanapain!
10 paivan paasta lahdetaan Nicaraguaan, jota odotetaan paljon. Siella meilla lakaa heti kielikou, jota jatkuu kolme viikkoa. Paikan nimi on Casa Xalteva on sosiaalityota tekeva organisaatio, joka yhdistaa kielikoulun ja lasten orpokodin ja oppimiskeskuksen. Siella me tehdaan sitten myos kaikkea vapaaehtoisina lasten kanssa. Meilla on myos hyva kontakti Nicaraguassa, Larissa Bruun, joka kirjoittaa Kumppani- lehteen. Han auttaa meita saamaan lisaa kontakteja ja tutustuttaa paikallisiin kansalaisjarjestoihin. Aiomme tutkia Sandanistien ja Contrien nykysyhdetta, ja uutta, hyvin pienikokoista ystavyysliiketta, jolla muutamat haluavat hellittaa sisallissodan tuomaa jannitetta contrien ja sandanistien valilla. Meilla on paljon suunnitelmia lehti-juttuja varten, josta kerron myohemmin enemman! Me suunnitellaan myos valokuvanayttelya, johon tulisi myos paljon tekstia.
Kirjoittakaa kaikki takaisin, ja kertokaa omat kuulumisenne! Meilla menee kaikin puolin loistavasti ja turvallisesti. Kaikki on niin hyvin kahdestaan. Paljon halauksia!
Meeri
Me ollaan tyytyvaisia ja onnellisia, ja erittain innoissamme kaikesta. Alun vasymys ja odotukset on onneksi takanapain!
10 paivan paasta lahdetaan Nicaraguaan, jota odotetaan paljon. Siella meilla lakaa heti kielikou, jota jatkuu kolme viikkoa. Paikan nimi on Casa Xalteva on sosiaalityota tekeva organisaatio, joka yhdistaa kielikoulun ja lasten orpokodin ja oppimiskeskuksen. Siella me tehdaan sitten myos kaikkea vapaaehtoisina lasten kanssa. Meilla on myos hyva kontakti Nicaraguassa, Larissa Bruun, joka kirjoittaa Kumppani- lehteen. Han auttaa meita saamaan lisaa kontakteja ja tutustuttaa paikallisiin kansalaisjarjestoihin. Aiomme tutkia Sandanistien ja Contrien nykysyhdetta, ja uutta, hyvin pienikokoista ystavyysliiketta, jolla muutamat haluavat hellittaa sisallissodan tuomaa jannitetta contrien ja sandanistien valilla. Meilla on paljon suunnitelmia lehti-juttuja varten, josta kerron myohemmin enemman! Me suunnitellaan myos valokuvanayttelya, johon tulisi myos paljon tekstia.
Kirjoittakaa kaikki takaisin, ja kertokaa omat kuulumisenne! Meilla menee kaikin puolin loistavasti ja turvallisesti. Kaikki on niin hyvin kahdestaan. Paljon halauksia!
Meeri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)